Kuva: flickr.com/paldies Keskustelin taas kerran demariystäväni kanssa politiikasta. Ajauduimme keskustelussa puolustuspolitiikkaan ja Natoon – lempiaiheeseeni. Tiesimme molemmat etukäteen, että olemme täysin päinvastaista mieltä Natosta ja keskustelu ei tulisi olemaan rakentava, päinvastoin. Varmasti molemmat tiesimme, että keskustelun aikana kumpikaan meistä ei lähentyisi mielipiteissä toisiamme, vaan menisimme entistä kauemmas toisistamme.
Olen kumminkin kyllästynyt heppoisiin perusteluihin Nato-kysymyksessä, enkä suostunutkaan päästämään tätä demaria kuin koiraa veräjästä. Hänen pääargumenttinsa oli suunnilleen, että ”Nato ei ole uskottava, se ei toimisi”. Esimerkiksi Naton toimimattomuudesta hän sanoi Georgian sodan. Samalla hän haikaili pohjoismaisen sotilasyhteistyön pariin. Samalla hän totesi, että tosipaikan tullen Suomen puolustus ei kestäisi hetkeäkään. Epäselväksi jäi, miten Suomen puolustusta vahvistaa se, ettei Suomi liittoudu.
Pyrin ampumaan demarikaverini väitteitä yksitellen alas. Ensinnäkin Suomen liittoutumattomuuden korostaminen kalskahtaa Kekkosen ajan retoriikalta. Suomi on liittoutunut 1995 muiden Euroopan Unionin valtioiden kanssa. Joulukuussa 2009 astui voimaan EU:n perustuslaki – Lissabonin sopimus – jonka yksi ulottuvuus on keskinäinen avunanto kriisitilanteessa. Suomi on sitoutunut auttamaan muita EU-jäsenmaita sotatilanteessa ja toisaalta Suomea on sitouduttu auttamaan. Jonkun tulkinnan mukaan Lissabonin sopimus menee velvoituksessaan pidemmälle kuin Naton kuuluisa 5. artikla. Samalla Suomi osallistuu Naton operaatioihin ehkä innokkaammin kuin jotkut sen jäsenmaat, joten taitaa olla niin, että retoriikka sotilaallisesta liittoutumattomuudesta taitaa olla tarkoitettu kotimaiseen käyttöön ”hyödyllisille idiooteille”. Pisteenä iin päälle Suomi saattaa osallistua Nato-valtion ilmatilan valvontaan.
Suomen puolustus ei kestä hetkeäkään? Jos kerran Suomen puolustus ei ole uskottava, niin eikö pitäisi liittoutua sellaisten samat arvot jakavien valtioiden kanssa, joiden puolustus on uskottava? Demarikaverini haikaili pohjoismaisen yhteistyön pariin. Enemmistö Pohjoismaista on Nato-maita (ja EU-jäsenmaista melkein kaikki kuuluvat) ja toisaalta sotilaallisen Ruotsin puolustuskyky on arvioitu kestävän enintään viikon. Nähdäkseni siis Ruotsi ei pysty tarjoamaan uskottavaa ”kättä pidempää” Suomelle. Joidenkin idealistien mielestä liittoutumattomuus sellaisenaan suojaa Suomea. Mitähän muuta he haluaisivat kysyä Venäjältä, miten asiat pitää hoitaa meillä?
Georgian sota? Ensinnäkään Georgia ei ole Naton jäsen, joten väitteeltä putoaa oitis pohja. Toisekseen tuo sota kesti vain 6 päivää – onneksi – joten… Jos Venäjä olisi miehittänyt Georgian, ehkä siellä olisi saatu aikaan kunnon kähinä. Kolmanneksi Georgia teki poliittisen virheen, kun yritti sotilaallisesti ratkaista poliittista ongelmaa. Venäläisten ”rauhanturvaajien” listiminen tuskin jää kostamatta machohenkeä uhkuvalta Venäjältä. Hyviä esimerkkejä Nato-yhteistyön toimivuudesta on löydettävissä esimerkiksi Turkista: he tarvitsivat Syyrian rajan tuntumassa asuvien kansalaisten turvaksi Patriot-ohjuksia – ja sai niitä. Mistä Suomi saa Patriot-ohjuksia, jos niille on tarvetta? Ruotsista?
Naton sisäistä solidaarisuutta ei uskaltanut testata yksikään valtio. Huurupäinen terroristiporukka on uskaltanut kokeilla, ja huonostihan siinä terroristeille kävi. Al-Qaedan kippari joutui piileskelemään kallioluolissa, menetti myöhemmin elämänhalunsa ja lopulta sai surmansa Yhdysvaltain erikoisjoukkojen iskussa. Terrori-iskujen yhteydessä sovellettiin ensimmäisen kerran Naton 5. artiklaa, mutta sotilasoperaatioon se ei suoraan johtanut. Yhdysvallat hyökkäsi likimain yksin Afganistaniin, ja vasta myöhemmin YK:n siunauksen myötä Afganistanin operaatioon osallistuivat mm. sotilaallisesti muka liittoutumattomat Suomi ja Ruotsi.
