Ja voittaja on…

Toinenkin kierros on nyt taisteltu, ja hyvinhän siinä sitten kävi: Suomi sai arvoisensa keulakuvan, ja puolueeni kokoomus on historiallisessa tilanteessa. Sauli Niinistö on voittanut!

Kuitenkin tunteeni ovat jossain määrin ristiriitaiset; toisaalta olen tyytyväinen, että Niinistö sai niin vahvan mandaatin kansalta, toisaalta tuntuu hieman pahalta, että Pekka Haavisto jäi niin kauas tasapelistä.

Ehkä tämä johtuu siitä, että asetun alitajuisesti mielelläni heikomman puolelle. Tunnustettava kuitenkin on, että tunteeni olisivat varmasti aivan toisenlaiset jos Niinistöä vastassa olisi ollut vaikkapa Paavo (kuka tahansa heistä) tai joku muu vähemmän mieluisa ehdokas; silloin päällimmäisenä olisi varmasti vahingonilo. Eli todennäköisempää on, että lievä pettymykseni johtuu ennen kaikkea Haavistoa kohtaan tuntemastani myötätunnosta. Raadollista, myönnän.

Toki jos tilanne olisi ollut toisin päin – Niinistö hävinnyt reilusti – olisin varmasti miettinyt miten pahalta kaiken sen ennakkosuosikin aseman tuoman luottamuksen menettäminen olisi tuntunut. Varmasti shokeeraavalta.

Toinen, vielä suurempi, harmituksen aiheeni on alhainen äänestysprosentti. Merkittävästä vaalivoitostaan huolimatta Sauli Niinistöllä on vielä matkaa koko kansan presidentiksi. Suuri toiveeni on, että voittajat jättävät ilkkumisensa ja häviäjät katkeruutensa, ja rauha palaisi mahdollisimman nopeasti maan päälle. Puhun nyt siis kannattajajoukoista – ehdokkaat itse kävivät kampanjan erittäin herrasmiesmäisesti, kuten odotinkin.

Tämän sanottuani, päätän keskittyä iloitsemaan kokoomuslaisen herrasmiehen vaalivoitosta. Pekka Haavistolle toivon onnea ja menestystä tulevissa haasteissa, ja uskon että hänestä kuulemme vielä.

Arvoisalle herra tasavallan presidentille Sauli Niinistölle taas toivotan voimia tulla todelliseksi koko kansan presidentiksi, jonka takana me kaikki – taustaan katsomatta – voimme tukevasti seistä.

Olen onnellinen ja ylpeä suomalainen. Työ kuitenkin on vasta alussa, ja tästä on mitä mainiointa jatkaa.