Faktojen jälkeinen aika
Viime aikoina on puhuttu faktojen ja totuuden jälkeisestä ajasta ikään kuin se olisi jokin uusi ilmiö. Höpöhöpö, sanon minä. Niin kauan kuin on ollut politiikkaa, on ollut myös totuudenjälkeistä aikaa. Uutta on korkeintaan se, että ristiriita totuuden ja tekojen välillä on tullut niin näkyväksi, että hitaammatkin huomaavat sen ja toisaalta internet on mahdollistanut höpöpuheiden nopean levittämisen. Uutta on myös se, miten röyhkeäksi huhujen käyttäminen hyväksi on joillakin muodostunut.
Meillä on paljon poliitikkoja, jotka ovat vaalien alla luvanneet – valituksi tullessaan – panostaa voimakkaasti milloin mihinkin. Milloin mitäkin on laitettu kuntoon ja työllisyyteen Suomessa on panostettu jo ties kuinka kauan. Jokainen kuitenkin tietää, ettei muutaman prosentin korotus johonkin etuisuuteen tarkoita ”merkittävää panostusta” yksilötasolla, joskin valtion budjettiin pienikin etuisuuden korotus voi tehdä ison loven.
Räikeimmin tällainen epäsuhta puheiden ja tekojen välillä näkynee erinäisten rauhanjärjestöjen toiminnassa. Sen sijaan, että ne olisivat tosiasiallisesti rauhan asialla, ne ovat Yhdysvallat-vastaisia. Kun Yhdysvallat syöksee Irakin diktaattorin vallasta, on Helsinki täynnä rauhanjärjestöjen masinoimia mielenosoituksia. Kun Venäjä pommittaa Syyriassa sairaaloita ja avustussaattueita, ei rauhanjärjestöjä kiinnosta.
Tänään saimme tietää, että Fidel Castro on kuollut. Sen sijaan, että uutisoitaisi Kuuban verenhimoisen diktaattorin kuolleen, esimerkiksi YLE uutisoi ”Kuuban vallankumouksen johtajan” kuolleen. Vallankumouksen johtaminen on kovin laimea ja harhaanjohtava ilmaisu siitä, millaiseen kurjuuteen Kuuba on ajautunut Castro(je)n aikana. Samalla logiikka on suunnilleen sama, jos Hitleriä muisteltaisi autobaanojen ja kupla-volkkareiden tehtailijana.