Euroopan Unionin ulkopolitiikka – missä olet?

Olin hiljan tilaisuudessa, jossa EU-guru Esko Antola puhui Lissabonin sopimuksen muutoksesta EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Nythän EU sai ”ulkoministerin”, jonka virkaa ensimmäisenä hoitaa britti Catherine Ashton.

Ashton ei taida olla kovin tunnettu edes Britanniassa, saati muualla Euroopassa. Se lienee ollut tarkoituskin; Merkel, Brown ja Sarkozy – nuo Euroopan suuret – eivät halua kilpailijaa, arvovallan nakertajaa. EU:n ulkopoliittinen aktivoituminen on lähtenyt käyntiin kokolailla yhtä huonosti kuin glasnost Neuvostoliitossa. Haitissa järisi maa, ja EU on edelleen tumput suorina. Ensimmäisenä Haitissa olivat kansalaisjärjestöt, ja melko pian siellä oli yhdysvaltalaisia joukkoja järjestystä ylläpitämässä. Carola Häggkvistkin on jo käynyt Haitissa, Ashtonista en tiedä.

Talouspulmien lisäksi komission suuria haasteita on ulkopoliittisen vallan kasvattaminen. Se lienee kumminkin hankala tehtävä; EU ei ole homogeeninen. EU:n johtosuhteet ovat edelleen sekavat; ulkoministerin lisäksi EU:lla on ns. presidentti, puolivuosittain vaihtuva EU:n puheenjohtajamaa ja yksittäisillä jäsenvaltioilla oma valtiojohto.

Alussa mainitussa tilaisuudessa puhui myös Pekka Haavisto. Hän sanoi, että joissakin Afrikan piireissä EU:lla on sellainen maine, että EU:lta on ruinattavissa vastikkeetonta rahaa. EU on maailman suurin kehitysavun antaja, ja siksi on äärimmäisen tärkeää, että rahan vastikkeeksi saataisi esimerkiksi selkeää demokratiakehitystä.

Jos on EU:n ulkopolitiikka hakusessa, niin on myös turvallisuuspolitiikka. Yli 90 % EU-kansalaisista on samalla Nato-kansalaisia. EU:n sisällä on siis muutama turvallisuuspoliittinen kummajainen, Suomi yksi niistä. Kun suomalaisilta aikoinaan kysyttiin, miksi he haluavat liittyä EU:hun, moni vastasi EU:n lisäävän Suomen turvallisuutta. Turvallisuuslisä on enemmänkin henkistä, varsinkin kun pääministeri Vanhanen venkoili turvatakuiden kanssa, jolloin Suomen poikia ei lähetetä EU-maita suojaamaan, ja vastaavasti meitä ei välttämättä tulla auttamaan.

Lissabonin sopimuksessa lukee, että ”– Pohjois-Atlantin liitto on jäseninä oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.” Tällaisen tekstin jälkeen on vaikea uskoa EU:n puolustuksen kehittyvän ilman, että Nato olisi mukana kuvioissa. Jos siis halutaan lisää sotilaallista turvaa, lienee Nato ainoa nopea ratkaisu, mutta vuosikymmenien pelottelun jälkeen suomalaiset karsastavat tuota läntisten demokratioiden muodostamaa liittoa.

Esko Antolan mukaan Nato hakee uutta strategiaa. Itä-Euroopan maat ovat kuvitelleet liittyvänsä sotilasliittoon, joka suojaa heitä Venäjältä. Kumminkin yhä vahvemmin näyttää siltä, että Nato kehittyy jatkossa enemmän terrorisminvastaisessa sodassa. Oli Naton strategia mikä tahansa, kannatan siihen liittymistä, jolloin Suomi kuuluisi samaan perheeseen mm. Norjan, Viron, Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian kanssa.

Antola tunnustautuu federalistiksi. Hänen mukaansa syvempi integraatio on ainut tapa saada EU todella dynaamiseksi, toimivaksi. Ken elää, näkee, miten tässä käy.